Elämässä on lupa jättää tyhjää

Arki opiskelijana on usein tasapainottelua luentojen, oppimispäiväkirjojen ja tenttien välissä. Päivät täyttyvät tehtävälistoista ja ryhmätöiden palavereista, joista tulee ainakin itselleni liiankin helposti koko arjen aikataulu. Alku keväällä kuitenkin huomasin, että kalenterissani ei ole lainkaan tilaa sille, mikä tekee elämästä kevyttä eli harrastuksille. Tajusin, että olin unohtanut varata kalenteriini aikaa sellaiselle tekemiselle, jossa ei ole tavoitteita, mittareita tai suorituspalkintoja. Sellaista, joka ei tuota riviä ansioluetteloon, mutta kasvattaa jotain paljon tärkeämpää, nimittäin omaa hyvinvointiani.

Vaikka järjestötoiminta tuntuu meistä monelle palkitsevalta ja moni meistä pitää näitä hommia harrastuksena, olen kuitenkin sitä mieltä, että toisinaan on parempi päästää kokonaan irti kouluun liitännäisitä ympyröistä.  Monille meistä sellainen mahdollisuus löytyy liikunnasta. On helppo ajatella, että liikunta on vain tapa ylläpitää kuntoa, mutta yhtä tärkeää on sen vaikutus mieleen. Välillä oma jaksaminen löytyy juuri siitä, että huomaa olevansa fyysisesti kykenevä, ei vain henkisesti sitkeä. Että voi käyttää kehoaan muuhunkin kuin koneen ääressä istumiseen tai kokouspöydällä nyökkäilyyn. Se tunne, kun kuntosalilla nousee ennätysmäärä rautaa tai pystytkin juoksemaan saman lenkin nopeammin kuin viime viikolla, antaa näkymättömästi voimaa kaikkeen muuhunkin tekemiseen.

Harrastuksen ei kuitenkaan tarvitse olla aina liikuntaa. Jotkut käyvät aamu-uinnilla avannossa, vaikka vesi on hyytävän kylmää. Toinen vannoo virkkauksen nimeen ja väittää, että se on ainoa hetki viikossa, jolloin kukaan ei puhu opintopisteistä ja pystyy toimimaan edes hetken automaatiolla kuormittamatta aivoja. Oikeastihan sillä, mikä harrastuksesi on, ei ole mitään väliä. Tärkeintä on, että itse nautit siitä ja voit saada selkeän rajan siihen, milloin olet oikeasti ansaitusti vapaalla. 

Viisas äitini aina muistuttaa minua siitä, että opiskelijan suurin riski ei ole epäonnistuminen, vaan se, että unohtaa elää. Se kuulostaa dramaattiselta, mutta on ihan totta. Näen ympärilläni liian usein kalentereita, joissa ei ole yhtään tyhjää päivää. Tapahtuma toisensa perään, kokouksia, raportteja, tenttejä. Ja silti monen kasvoilla on vähän sellainen tyhjä ja onneton katse. Silloin harrastus ei olisi pelkkää vapaa-aikaa vaan se voisi olla tapa pitää jalat maassa ja mieli kasassa. Siinä missä joku toinen kasvattaa CV:tään, yritän itse opetella, että kaikkea ei tarvitse hallita niin kuin taulukkoa, eikä elämän tarvitse olla pelkkää suorittamista.

Ehkä opiskeluvuodet eivät lopulta olekaan pelkkää akateemista kasvua tai järjestöportaiden kipuamista. Ehkä niissä tärkeintä on löytää jonkinlainen rytmi, jossa suorittaminen ja eläminen pysyvät tasapainossa. Minulle harrastukseni ovat kuin ankkureita. Ne pitävät minut kiinni siinä kuka olen, vaikka ympärillä vaihtuisi kurssi, hallituskausi tai elämänvaihe. Tiedän, että huominen voi tuoda taas kiirettä ja kokouksia, ehkä liiankin täyden kalenterin. Mutta jos jostain olen varma, niin siitä että elämä ei ole kuin MacBookini Tj11 tehtävissä. Se ei kaadu, jos yksi solu jää tyhjäksi; päinvastoin, juuri tyhjät kohdat tekevät siitä elämisen arvoisen.

Kannustavin terveisin,

Maria Kekkonen, sosiaalipoliittinen vastaava

TYY x TuKY, match made in hell or heaven?

Monelle kauppisopiskelijalle Turun KY näyttäytyy keskeisimpänä opiskelijaelämän ja edunvalvonnan mahdollistajana. Eikä ihme, olemmehan näkyvillä opiskelijalle tapahtumissa ja somessa opiskelijan ensimmäisestä päivästä lähtien.

TYY sen sijaan voi monelle tuntua etäiseltä. Näin oli myös minulle, kunnes tulin valituksi edustajistoon viime syksynä,  kiitos vielä luottamuksesta. Turun yliopiston ylioppilaskunta eli TYY on siis kaikkien yliopistolla opiskelevien yhteinen edunvalvoja sekä tapahtumajärjestäjä. Turun KY toimi omana ylioppilaskuntanaan vuoteen 2010 saakka, jolloin yhdistyimme yhdeksi ylioppilaskunnaksi. Tänä vuonna olemmekin kokoustaneet ja pitäneet lukuisia puheenvuoroja edustajiston kokouksissa ja juhlistaneet yhdistymisen vuosipäivää yhdessä TYYn hallituksen kanssa. Olenkin pohtinut, mikä ylioppilaskunnan rooli meidän arjessamme oikeastaan on. Moni haikailee edelleen itsenäistä ylioppilaskuntaa, mutta menneisyyteen on turha haikailla.

Opiskelijoiden yhteinen kattojärjestö on tietenkin tärkeä. Hyödymme TYYn tekemästä edunvalvonnasta yliopistolla ja valtakunnallisesti, jotta TuKYn huolet välittyvät muillekin kuin omalle tiedekunnallemme. Edustajistossa olemmekin tänä vuonna ajaneet esimerkiksi EXAM-tiloihin piirtonäyttöjä ja muistiinpanovälineitä, jotka meille kauppislaisille ovat erityisen tärkeitä. Opiskelijat ovat kuitenkin monista jakavista asioista hyvin montaakin mieltä, ja keskustelu eksyykin usein valtakunnapoliitikkaan. Siksi ylioppilaskunnan on vaikea edustaa täysin jokaista, päättyväthän edustajistonkin äänestykset usein lähes tasatilanteisiin. Pahimmillaan opiskelijan on siis pakko rahoittaa yhdistyksen toimintaa, jonka mielipiteistä hän saattaa olla täysin eri mieltä.

Turun KY:llä on varmasti laajin toimijakenttä koko yliopistoyhteisössä. Sen rahoittamiseen erityisesti toimijaryhmien osalta on TYYllä tärkeä rooli. Monelle toimijoista on varmasti varsin tuttua täytellä TYYn avustushakemuksia. Tässä ylioppilaskunta toimiikin hyvän opiskelijaelämän tärkeänä mahdollistajana. Jos jokaisen yksittäisen kerhon tulisi jäsenmaksuilla rahoittaa toimintansa, olisivat varmasti useat bileet, joissa olen itsekin käynyt, jääneet järjestämättä. On kuitenkin huomioitava, että jäsenmaksustasi vain noin 12 % palautuu jäsenjärjestöille, kun taas henkilöstö ja luottamushenkilökuluihin uppoaa noin 62 % jäsenmaksustasi.

Meidän on muistettava myös oma uniikki asemamme Turun yliopistoyhteisössä. Ainejärjestömme on yksi Suomen suurimmista ja vastaakin hallinnoltaan sekä organisaatioltaan edelleen lähes omaa ylioppilaskuntaansa. Omistamme tilat, jossa järjestämme tilaisuuksiamme, koulutamme tutorit sekä uudet toimijat vuosittain omille tavoillemme ja pidämme huolta oikeuksistamme tiedekunnassamme. On varsin ymmärrettävää, että pienempi tai nuorempi tiedekunta ei pysty tarjoamaan tätä jäsenistölleen, jolloin TYYn palvelut tulevat elintärkeiksi opiskelijakulttuurin mahdollistamiseksi. Ehkä juuri siksi mielestäni jäsenyyden pitäisikin olla vapaaehtoista, jotta yksilö voi itse päättää kokeeko hän jäsenmaksunsa tuovan hänelle vastinetta.

Jätän lukijan päätettäväksi, mitä mieltä ylioppilaskunnasta ja sen toiminnasta on. Kuitenkin muistutan vielä loppuun, että tähänkin toimintaan on mahdollista vaikuttaa. Jäsenyyden ollessa pakollista (tai kuten ylioppilaskunta-aktiiveilla on tapana sanoa automaattista) kannattaakin toiminnasta ottaa kaikki irti ja muokata sitä meidän näköiseksi. Tule siis juttelemaan TSE-listan edaattoreille ja muista äänestää jälleen edustajistovaaleissa vuonna 2027!

Oikein hauskaa kesälomaa toivottaen,

Juho Virolainen, koulutuspoliittinen vastaava

On jälleen Vappu!

Vappuviikko! Suuri viikko, ehkä jopa yksi opiskeluvuoden odotetuimmista. Pian pääsemme ulkoiluttamaan valkolakkeja ja vielä rakkaita sinisiä haalareitamme. Vappu on ilon, opiskleijoiden ja työväen juhla. Useimmille se merkkaa karnevaalijuhlaa kevään tulon kunniaksi. Opiskelijoille lukuvuoden päätöstä ja hauskanpitoa. Munkkeja, tippaleipää, simaa ja serpentiiniä! Virallisimmillaan vappu on kuitenkin suomalaisen työn päivä. Johan tässä on taas lukuvuosi töitä paiskittu, mutta miksi ihmeessä me Vappua juhlimme…? 

Vappua on vietetty jo keskiajalla 700-luvulla Saksassa nunna Walborgin muistopäivönä. Suomessa vappu on kuulunut ennen kaikkea maatalouden vanhoihin merkkipäiviin. Karja laskettiin laitumille valpurina ja Pohjanmaalla lapset juoksivat pellolla lehmänkellot kaulassa ja ”kellottivat”, karjaonnen takaamiseksi. Rannikkoseuduilla sen sijaan poltettiin juhlatulia, pidettiin hauskaa, juotiin olutta tai simaa ja tanssittiin. Pahojen voimien pois ajamiseksi ja hyvien voimien kutsuksi soitettiin kelloja. Savu ja meteli tosin suojeli myös karjaa petoeläimiltä. 

Keski-Euroopassa sen sijaan Vappyönä ajateltiin kevään voimien voittavan talven ja pimeyden voimat. Työväenjuhla taas juontaa juurensa työsopimusten uusimisen ja työpaikkojen vaihdon päivään. Samalla se vakiintui työväen mielenosoituspäiväksi. Opiskelijat sen sijaan ovat viettäneet jo 1800-luvulla kevään juhlaa, Flooran päivää. Vähitellen kaikki nämä juhlat ovat yhdistyneet yhdeksi, nykyään Vappuna tunnetuksi juhlaksi!

Helsingissä lakitetaan Manta, Lappeenrannassa Kurki-patsas, Tampereella teekkarit Tammerkoskessa. Meillä puput lakitettiin jo syksyllä vujukauden avajaisissa, mutta tunnusomaisella kokardillamme koristetun lakin voi jälleen painaa päähänsä 29.4. klo 18 taidemuseonmäellä, TYYn kulkueen päätteeksi. 

Vaikka tammikuussa tuntui, että aika matelee etanan lailla, on kevät vierähtänyt jälleen hurjaa tahtia. On ilo päästä viettämään jälleen Vappua Turussa, Vapun todellisessa kehdossa. Olihan Turku kuitenkin 1800-luvulla maamme ainoa yliopistokaupunki. Yksi varhaisimmista maininnoista vapusta löytyy vuodelta 1831 nimenoamaan Åbo Underrättelseristä. Vietetään siis vappua ilolla, perinteitä kunnioittaen ja ennen kaikkea hauskaa pitäen, niinkuin on selkeästi tehty myös historiassamme! 

Lystiä vappua toivottaen,

Turun KY:n pöytäkunta ja Heidi Puro, viestintävastaava

Järjestötoiminta, valttikortti työelämässä?

Olin kliseisesti kirjoittamassa tätä blogia siitä, millaista on ollut olla tänä keväänä pupuna pöytäkunnassa ja työskennellä TuKYlla myyntipäällikkönä. Se ei itsessään ollut mikään ihmeellinen tarina, vaan porukka on ennemmin kysellyt, miten ihmeessä päädyin tähän hommaan.

Ajattelinpa kertoa nyt tarinani, miten päädyin TuKYlle töihin ja moneen muuhun hommaan, vaikkapa tälleen pupuna.

Vastaus tähän on niinkin simppeli kuin järjestötoiminta – hullu valttikortti elämässä.

Olen ollut tavalla tai toisella järjestömaailmassa viimeiset 6 vuotta elämästäni, tehden ensimmäiset 3 vuotta pääosin vapaaehtoistöitä ja vasta neljännen vuoden kohdalla harrastuneisuus alkoi käytännössä muuttua duuniksi. 

Järjestöissä pyörittyäni pääsin tekemään hyvin erilaisia hommia ja kokeilemaan niin viestinnän, myynnin, tapahtumatuotannon kuin talouden pestejä sekä löytämään just ne asiat, mitkä minua kiinnostaa.

Kuitenkin samaan aikaan kun tuntui, että opin paljon uutta, sain usein kuulla, että tuhlaan aikaani. Edelleen muistelen, miten lukiossa oponi vähätteli harrastuksiani ja vihjaili, että tuolla tekemisellä ei pitkälle elämässä pääse.

Lopulta “ajan tuhlaukseni” on vienyt minut mm. unelmatöihin Helsinkiin 19-vuotiaana, tapaamisiin jopa presidenttimme kanssa, esiintymään Yle Aamuun, kuntapolitiikkaan, TuKYlle töihin pupuna ja viime helmikuussa legendaariselle AGT:lle töihin. 

Tämän blogini tarkoituksena ei ole kuitenkaan leveillä omilla saavutuksilla, vaan muistuttaa, että jos mietit nyt, miksi teet jotain hommaa “ilmaiseksi”, niin se tulee vielä maksamaan itsensä takaisin moninkertaisena. Ja jos joku sanoo, että keskityt vääriin asioihin, niin aina ei tarvitse uskoa.

Elämme ajassa, kun hyvänä tyyppinä oleminen ei aina riitä työpaikan saamiseen, vaan jo aloitustason hommissa vaaditaan usein kokemusta. Kun mietit seuraavan kerran, mistä sitä saisi, niin ajattele vapaaehtoishommia.

Jos et vielä ole yhdessäkään koulumme “harrastekerhossa”, harkitse vahvasti sellaiseen liittymistä. Kokeile uusia asioita, varsinkin jos lähdit kauppikseen, koska et oikein tiennyt, mitä haluat olla isona.

Ehkä päädyt täysin vahingossa ja vähän pakotetusti hoitamaan yritysyhteistyötä ja neljä vuotta myöhemmin huomaat harkitsevasi uraa kumppanuuksien parissa. Ikinä ei tiedä, mutta kokeilemalla ei mitään menetä.

Ps. Nahdäänhän Poikkareilla?

Yhteistyöterkuin,

Vladislava “Isla” Silkina

Myyntipäällikkö ja se Poikkarityyppi


Isla Silkina
Myyntipäällikkö

Ympäri Suomea sitsaamassa, pää kolmantena jalkana

Viime viikolla lämmiteltiin jo vappua varten, sillä oli taas NESU Finlandin legendaarisen Wappurundin aika. Wappurundilla käydään siis kolmessa eri kaupungissa, kolmena päivänä ja joka kaupungissa tietenkin sitsataan! Osallistujina on kauppislaisia eri puolelta Suomea, ja tänä vuonna Turusta oli myöskin huikea edustus! Kaupunkeina tänä vuonna toimi Tampere, josta matkattiin Espooseen ja rundi päättyi rakkaaseen Turkuun.

Mutta mitä olisikaan matka ilman mutkia? Tampereelta lähdettäessä bussistamme puhkesi rengas ja sitten vietimmekin noin puolitoista tuntia moottoritien varressa. Onneksi seura oli mitä mahtavinta, joten tämä ei tunnelmaa latistanut. Turun sitseillä puolestaan hallituksemme ei ollut tajunnut, että sitsit osuvat pyhäpäivälle ja Alko ei kummasti ollutkaan auki. Tämäkin ongelma saatiin kuin saatiinkin ratkaistua ja osallistujat saivat snapsit pöytään.

Kaikenlaista voi siis sattua ulkkaroidessa (ja sitsejä järjestäessä), mutta en vaihtaisi sekuntiakaan pois! Jotkut miettivät pysynkö ikinä paikoillani, sillä tuntuu, että olen joka viikko jossain toisessa kaupungissa, pääasiassa sitsaamassa. Vastaus tähän on varmaankin, että en. Tänä keväänä onkin tultu käytyä Joensuussa, Jyväskylässä, Mikkelissä, Espoossa ja Tampereella.

On ollut myös hienoa nähdä, miten monet puputkin ovat innostuneet ulkkaroimaan! Ulkkarointi ei ole siis vain “NESU-setien” juttu, vaikka jotkut niin saattavatkin ajatella. Haluankin siis kannustaa kaikkia edes kerran opintojensa aikana kokeilemaan sitsaamista toisessa kaupungissa. Vaikka NESU-sitseillä onkin pitkälti samat käytänteet, niin on mielenkiintoista huomata kaupunkien perinteissä silti eroja!

Ulkkaroinnin kautta olen saanut ihania ystäviä ympäri Suomea ja seuraavat sitsit häämöttävätkin jo kalenterissa. Uskokaa tai älkää, käyn myös koululla ja hallitustoimintaan kuuluvat velvollisuudet myös estävät minua osallistumasta aivan jokaisille sitseille. Onneksi paljon on silti jo ehditty kokea, mutta nähtäväksi jää kiihtyykö maakuntamatkailun vauhti vielä tulevaisuudessa!

Tsemppiä vapputapahtumien lipputaisteluun ja toivottavasti nähdään vappusitseillä!

Terveisin,

Inka Pöyry
NESU-vastaava

Suorittamisesta elämiseen

Jokaisella ihmisellä on oma jaksamisen patteri, joka tarvitsee latausta. Vaikka opiskelijaelämä tuntuu hauskalta, vapaalta ja vastuuttoman rennolta, on se silti paljon muutakin. Lukematon määrä tenttejä, pitkiä luentoja sekä opiskelijariehan ympäröimää univajetta ja ”dagen efter” -jälkimainingeista selviytymistä. Tiettyyn pisteeseen jaksaa tahdonvoimalla, mutta jossain vaiheessa täysin terveelläkin ihmisellä tulee oma rajansa vastaan.

Sairastuin burnoutiin itse kesällä 2024. Tai ainakin silloin viimeistään tajusin, että nyt on menty liian pitkälle. En silloin vielä opiskellut, mutta elämäni oli ollut jo pitkään sitä ennen täynnä suorittamista vailla lepoa. Lukion kirjoitukset, pääsykokeisiin pänttääminen ja vuoden mittainen asepalvelus johtajakoulutuksen kera. Lomaviikonloput vietin usein kavereiden kanssa erilaisissa riennoissa, mikä ei edesauttanut tilannettani ollenkaan. Keväällä alkoivat oireet: uniongelmat, muistiongelmat, keskittymisen vaikeudet sekä mielialan lasku aiemmasta suorittamisen nautinnosta. Kaikki varoitusmerkit olivat silmieni edessä, mutta en osannut reagoida niihin tarpeeksi ajoissa.

Suorittajapersoonani ja pitkällä aikavälillä stressin voimalla palanut pomminlanka johtivat lopulta siihen, että räjähdin. Kärsin samaan aikaan ylikunnosta kovan fyysisen kuorman ja vajaan palautumisen takia. Pahimmillaan menetin yöuneni, jos edes kävelin alakerrasta yläkertaan portaita pitkin. Tämän seurauksena elämäni supistui oman huoneen neljän seinän sisään.

Päädyin pisteeseen, joka halvaannutti minut. Kadotin itseni ja persoonani. Todellisuuteni muuttui loputtoman pitkiltä tuntuviksi päiviksi ja unettomiksi öiksi. Nautinto muuttui kärsimykseksi ja itsekritiikiksi – miten sä pystyit tekemään itsellesi näin? Miksi minä? Selviänkö tästä koskaan? Palaako kognitioni ja elämänintoni takaisin? Kykenenkö muuttamaan omilleni, saanko enää ikinä oppia mitään uutta? Tuntui siltä, että elämäni oli ohi ennen kuin se ehti edes alkaa. Epäreilua. Päässäni soi koko vuoden: ”miten sulle kävi näin”. En pystynyt hyväksymään tilannettani.

Arki oli selviytymistä päivästä toiseen. Koko vuoden taistelin päässäni itseäni vastaan. Kuinka ironista. Olin elämäni huonoimmassa jamassa, ja siitä huolimatta en osannut olla lisäämättä omaan kärsimykseeni jatkuvalla piiskaamisella ja itsekritiikillä. Itsemyötätunto oli minulle täysin vieras käsite. Kykenin antamaan itselleni anteeksi loppuun palamisen vasta syyskuussa, vuoden ja kaksi kuukautta myöhemmin siitä, kun aloitin palautumisprosessini. Hauskinta tässä on se, että sen jälkeen aloin kritisoimaan itseäni siitä, miten minulla meni noin pitkään tajuta, etten jatkuvalla yliajattelulla pysty palaamaan menneisyyteen ja muuttamaan asioita. Naurahdin vain ja sanoin itselleni, että nyt riitti. On armon aika.

Koen vihdoin, puolentoista vuoden jälkeen, olevani palautunut siihen pisteeseen, että elämä alkaa pikkuhiljaa tuntua taas normaalilta. Nukun öisin, mistä olen kiitollinen. En kärsi enää darrasta, sillä lopetin juomisen. Pystyn ajattelemaan taas kirkkaasti ja rationaalisesti sekä olemaan ihmisten ympärillä ja keskustelemaan heidän kanssaan niinkin arkisista asioista kuin ”mitä sulle kuuluu”. En enää suorita armottomasti, vaan kaasutellessa osaan myös jarruttaa ja suoda itselleni levon.

Vihasin, kun ihmiset sanoivat minulle, että ”tämä kokemus tulee kasvattamaan sinua tosi paljon”. Mietin vain, että miksi ihmisen pitää kärsiä viimeiseen niittiin asti, kun joku olisi voinut sanoa nämä asiat minulle aiemmin, ja olisin sen kautta voinut kasvaa ihmisenä. Todennäköisesti en olisi ottanut neuvosta vaariin. Kuitenkin olen kiitollinen kokemuksestani. Opin suhtautumaan kärsimykseen aivan uudella tavalla. Koen sen olevan jotain kaunista – se on inhimillisin tunne, mitä ihminen voi rakkauden ohella tuntea. Mitä syvemmälle tuska pistää, sitä syvemmällä tasolla pystyy arvostamaan elämää ja ymmärtämään muita, jotka kokevat vaikeita hetkiä elämässään.

Leija. Siitä huolimatta kannattaa oppia muiden kommelluksista. Elämä on monikertaisesti nautinnollisempaa, kun on energiaa ja intoa. Siksi haluan kertoa teille, rakkaat kuntalaiset, Maestron palautumis & jaksamisen vinkit sekä omia varoitusmerkkejäni, joista huomaan olevani levon tarpeessa. (Nämä eivät ole lääkärin ohjeita, vaan omassa elämässäni opittuja asioita.)

Palautumisen & jaksamisen vinkit:

  • Perusasiat: liikunta, uni, ruoka. Elintärkeitä. Menkää nukkumaan jo ennen puoltayötä – itse huomaan selkeän eron palautumisessani, kun teen niin.
  • Päiväunet / tauot: teen joka päivä niin, että laitan puhelimeen herätyksen tunnin päähän ja vain makaan ja annan kehon rentoutua. Vahva suositus.
  • En tee mitään-päivät. Pyrin siihen, että mulla olisi yksi päivä viikossa, kun en vaadi itseltäni mitään. En nosta edes sukkaa lattialta, jos ei huvita. Tärkeintä on se, etten rankaise itseäni tekemättömyydestä, vaan suon itselleni päiväksi vapautuksen kaikista vastuista.
  • Vapaa-ajan ja työajan erottaminen: auttaa pääsemään irti suorittamisesta ja olemaan läsnä nykyhetkessä. Mahdollistaa myös levon silloin, kun on sen aika.
  • Istu, laita puhelin pois ja tylsisty. Tämä on aivan mahtavaa ja asia, jota yritän lisätä myös omaan arkeen.
  • Aikataulutus ja to-do-listin käyttö. Ei tarvitse jatkuvasti pohtia omia ongelmia, kun ne on kätkössä listatussa muodossa . Muistakaa kuitenkin tehdä listatut asiat, jotta niiden tekemättömyys ei stressaisi.
  • Yliajattele hyvin. Mitä jos kaikki kääntyykin voiton puolelle? Mitä jos pahin pelkosi ei käykkään toteen.
  • Ota chillisti. Elämä ei loppujen lopuksi ole niin vakavaa. Tanssi välillä kävellessäsi suojatien yli.

Varoitusmerkit omassa elämässä, että aika lataa akkuja:

  • Lihasjäykkyys / jumit – merkki univajeesta.
  • Kognitiiviset ongelmat.
  • Mielialan alentuminen ja helppo ärsyyntyminen.
  • Keskustelut tuntuvat puuduttavilta.
  • Jaksaminen alhaalla.
  • Suussa paha maku / hengitys haisee.
  • Univaikeudet.
  • Sydämentykytys.
  • Vaikeus nukahtaa / ajatus hyrrää iltaisin.

Näillä pärjää alkuun, mutta jokainen ihminen on oma yksilönsä ja jokaisella keho reagoi eri tavalla stressiin. Muistakaa kuunnella omaa kehoanne ja jaksamistanne, etenkin nyt vapun aikaan, ja opetelkaa itse huomaamaan varoitusmerkkinne, kun jaksaminen alkaa loppua. Älkää myöskään rankaisko itseänne siitä, jos koette uupumuksen oireita – se on kehon ja mielen luonnollinen tapa varoittaa, että nyt on hidastettava. Varoitusmerkkejä kannattaa kuunnella ennen kuin on koko koneisto tiltissä . Ja muistakaa: tapahtui mitä tahansa, siitä selviää. Usko omaan palautumiseen on tärkeämpää kuin mikään muu. Voin kokemuksesta sen sanoa.

Jos koet nyt jo uupumusta, minulle voi tulla juttelemaan milloin vain ja missä vain asiasta. Tahdon auttaa – koen sen tärkeäksi! Voi muutenkin tulla juttelemaan ihan vaikka omista kuulumisista.

Nauttikaa vapusta ja muistakaa levätä!

Ps. Suokaa myös Parkin naapureille lepo ja muistakaa kello 22 jälkeen olla hiljaa Parkinkadulla liikkuessa.

Terveisin,

Oskar Mäkelä
Kuntamestari